Mikas blogg

01 October
2007

En stor, fet lögnhals?

Hej M!

Tack för SMS med påminnelse om den kritiska dokumentären om Michael Moore, Manufacturing Dissent - Uncovering Michael Moore, av Rick Caines och Debbie Melnyk. Vi hade noterat att den skulle sändas.

Dokumentären tog fasta på en del svaga punkter hos MM. Till exempel behandlade ett avsnitt MMs tid som redaktör på tidskriften Mother Jones, ett jobb som han fick sparken från. MM är antagligen en besvärlig person att ha med i en redaktion eller något annat arbetskollektiv, där han ska samarbeta med andra under andras - i detta fall den mycket framstående journalisten Adam Hochschilds - ledning. Jag misstänker att MM kan vara väldigt envis och dominerande. Men dessa egenskaper är på gott och ont. Utan dem vore han knappast heller den goda dokumentärfilmare han är.

MM kritiseras i "Manufacturing Dissent" för att manipulera mänskors uttalanden. Ett exempel är de självironiska vitsar, som president Bush berättar på en fest för att driva lite med sig själv. Kritikerna visar att MM lyfte ut vitsarna ur sitt sammanhang och klippte in dem i Fahrenheit 9/11 så att Bush skulle tyckas vara lika dum som sina vitsar. Vilket alltså inte var rejält gjort mot Bush, enligt MMs kritiker.

Kritikerna gör rätt i att påpeka, att MM inte alltid spelar rent spel med sina intervjuoffer och övriga objekt. För att göra sina filmer roligare och effektivare tar sig MM en hel del friheter. Han överdriver, manipulerar, snedvrider, förstorar och förminskar. När objekten inte är stora makthavare utan vanliga mänskor kan det gå riktigt snett. Den amerikanska krigsinvaliden, som stöder Bush och krigspolitiken trots att han mist båda armarna i Irak, är ett tankeväckande exempel. Men vad är bättre: att låta folket tala mot sitt eget intresse, eller att själv tala i folkets intresse?

Frågan är också i vilken mån publiken inser, att en satiriker typ MM inte alltid är objektiv och opartisk i alla detaljer. MM utgår ifrån att vi inte är dumma, liksom president Bush när allt kommer omkring inte heller är riktigt så stupid som hans vitsar och övriga uttalanden.

Slutintryck: den kritiska dokumentären om MM lyckades trots ihärdiga försök inte ändra på min goda uppfattning om MM och hans filmkonst. Det var i alla fall ett ovanligt bra TV-program.

A propos TV: 'skit är skit, om än per satellit'. Att vi övergått till digital TV ändrar inte på den saken.

Hälsningar,

- Mika

03 October
2007

Elementary lessons from the events in Burma

The mirror of the mass media is misleading, as usual. It diverts our attention from the essential questions.

The Buddhist monks were the moral leaders of the uprising. But the monks failed to provide the needed political leadership.

A military junta can be defeated by non-violent means, if the people is well organized. But strong organization equals effective political leadership. Without that, the revolution will be crushed.

The Buddhist monks of Burma were very courageous, but they failed to estimate the reactions and moves of their adversary. They did right, but they did not do well enough.

Our political leaders are morally corrupt, and utterly so. Therefore, they are weak. Yet we must not underestimate their force and brutality. We must continue to analyze and assess what we are up to.

Naomi Klein provides some interesting new elements in her speech on YouTube

Vem redigerar om kommunens webbsidor efter sammanslagningen? (2)

Du skriver: "Hämeenlinnan kirjasto on tässä interaktiivisuus-asiassa pilottina" (Biblioteket i Tavastehus fungerar som pilot i den här interaktivitetsfrågan). Inget ont om interaktivitet - på svenska samverkan eller växelverkan; på finska eventuellt yhteistoiminta eller vuorovaikutus, fast det ju låter mer som samarbete, helt enkelt - men är det faktiskt det det handlar om?

Tja, vad handlar om vad och vem bestämmer agendan?

Jag för min del tycker att det allmänna biblioteket i Finland är mycket öppet och interaktivt. Personalen är för det mesta tjänstvillig, man blir - oftast utan dröjsmål - vänligt bemött, det går an att fråga olika saker, osv. Åtminstone min kommunikation med biblioteken (i olika städer och kommuner, och på universitetsbiblioteket) har fungerat bra också per telefon och via internet. Jag upplever kort sagt inte själva interagerandet med biblioteket som ett problem.

Det här är naturligtvis bara min egen erfarenhet - andra kan ha andra erfarenheter av bibliotekstjänsterna.

Däremot är proaktiviteten, enligt mig, för närvarande bibliotekets stora problem. Proaktivitet betyder att ta initiativ, att ta saken i egna händer. Och detta särskilt då lokalt, i den egna omgivningen, i den egna kommunen eller staden. Om jag har förstått rätt så handlar Bibliotek 2.0 just om detta, dvs om hur biblioteket ska göra sig betydelsefullt i lokalsamhället.

För övrigt så har stadsbiblioteket i Tavastehus länge varit snäppet före många andra folkbibliotek i Finland. Jag minns perioden i början av 1990-talet, då jag själv bokstavligen jobbade i biblioteket, dvs Helsingfors stadsbiblioteks nya enhet Kabelboken i Kabelfabriken. Det var på den tiden då vi satte upp den första webservern samt länkbiblioteket Kaapelisolmu suosittelee - Kabelknuten rekommenderar. Biblioteket i Tavastehus var inte sent att följa efter med sin länksamling Makuupalat-Smakbitar, som fortfarande fungerar och vidareutvecklas.

Tavastehusbiblioteket vågade ta saken i egna händer!

Idag var jag inne på Tavastehusbibliotekets webbsidor, som säkert hör till de mångsidigaste i Finland jämförelse med andra bibliotekssidor på webben. Då tänker jag inte minst på databasen ARVI, som innehåller en mängd referenser till (framför allt) tidningsartiklar om området i Tavastehusregionen.

Jag ägnade en stund åt att leta efter artiklar om bland annat den pågående strukturreformen av kommunerna i ARVI. En del kom också fram. Ändå saknar jag vad jag ovan kallat en proaktiv hållning i denna referensdatabas. Jag skulle vilja kalla urvalet (av artikelreferenser) mekaniskt, med andra ord spontant och reflexmässigt. Bakom denna ansamling av information finns - enligt min åsikt - inte tillräckligt mycket medvetenhet och reflexion. Det som händer i regionen och som anses viktigt drunknar i mängden av referenser. Den proaktiva bibliotekariens uppgift vore att lyfta fram det, att belysa det från olika håll, att ge möjligast direkt tillgång till de viktigaste kunskapskällorna och att dokumentera invånarnas ansträngningar att göra sina röster hörda i en utveckling, som blott alltför ofta styrs av makter, som åtminstone de själva inte verkar ha någon chans att rå på.

A propos kommunsammanslagningarna antecknade jag några ytterligare reflexioner (på engelska) här:

Med vänliga hälsningar,

- Mikael

05 October
2007

Kehityspolitiikka eilen, tänään ja huomenna?

Aloitin perjantai-aamuni lukemalla South Centren taustapaperin EU-maiden ja ATK-maiden (Afrikan, Tyynenmeren ja Karibian maiden) tekeillä olevista taloudellisista kumppanuussopimuksista, jotka tunnetaan nimellä EPA-sopimukset.

Kehitysmaiden hallitusten perustama South Centre toimii Genevessä, missä myös Maailman kauppajärjestö WTO pitää toimistoaan. Tämän järjestön tarkoituksena on tukea ja valistaa kehitysmaiden kauppaneuvottelijoita.

EPA-neuvottelijoille laadittu peruskurssi on tarpeellista luettavaa myös meille eurooppalaisille kansalaisaktivisteille, jotka emme EPA-neuvotteluihin osallistu. Sopii kuitenkin kysyä, onko meidän tehtävämme yrittää pelastaa mikä on pelastettavissa EPA-sopimuksissa.

South Centren paperia lukiessani muistelen kehitysyhteistyöpolitiikan omia kehitysvaiheita, ja siinä ohessa minun henkilökohtaisia kehitysvaiheitani.

Tärkeä oman kehityspoliittisen näkemykseni muototumisen kannalta oli Länsi-Afrikan matka, jonka tein 21-vuotiaana vuonna 1969.

1960-luku oli YK:ssa julistettu kehityksen vuosikymmeneksi. Kehitys oli silloin jotakin pelkästään myönteistä ja toivottavaa. Siihen aikaan ei vielä ymmärretty puhua ekologisesti kestävästä kehityksestä. Satuin kuitekin kuulumaan (opiskelija)sukupolveen, joka tajusi virallisten kehityspuheiden taloudellisen kestämättömyyden. Johan von Bonsdorff yhdessä Johannes Pakaslahden kanssa kokosivat silloisen kehitysajattelun kritiikin pamflettiin Valistuneet saalistajat. Kenelle hyöty kehitysavustamme? (Ärrä-kirja 1970).

Suomen kehitysapu- , myöhemmin kehitysyhteistyöpolitiikkaa johtivat siihen aikaan suomalaisten vientiyritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Ahti Karjalainen. Nykyään sitä johtavat ylikansallisten yritysten johtajat ja sellaiset poliitikot kuin Paavo Väyrynen ja Ilkka Kanerva. Onkohan ero kovin merkittävä kun kehityspolitiikan jatkuvuus ruumiillistuu Väyrysen ja Kanervan henkilöissä. (Hekin olivat mukana jo 1970-luvulla.)

Vuonna 1969, Togon pääkaupungissa käydessäni, Lomén sopimusta ei vielä ollut. Eurooppalaisten afrikkalaiset siirtomaat olivat vasta muodostuneet itsenäisiksi valtioiksi. Niiden pyrkimykset muodostaa yhtenäinen kehityspoliittinen liittotuma, ts. panafrikanismi eli afrikkalainen
federalismi, oli jo ehtinyt valua hiekkaan kun Lomén sopimus entisten siirtomaavaltioiden ja siirtomaiden välille solmittiin vuonna 1975.

Lomén sopimus oli hengeltään kehityspoliittinen, vaikka siihen aikaan tosin puhuttiin myös - ja aiheellisesti - uuskolonialismista. Mutta 1970-luvun uuskolonialismiin sisältyi siis tiettyä vastuullisuutta, ts. teollisuusmaat ottaisivat vastuuta kehitysmaiden kehityksestä. Lomén sopimus erosi tässä mielessä merkittävästi nyt tähtäimessä olevista EPA-sopimuksista, jotka velvoittavat ensisijaisesti ja realistisesti katsoen miltei yksinomaan vapaakauppaan.

Niinpä Lomén sopimus tähtäsi (kuten South Centren paperissa muistutetaan) kehitysmaiden julkisten palveluiden kehittämiseen, ei palveluiden kaupan vapauttamiseen, mikä on EPA-sopimusten keskeinen tavoite. Tässä on kysymys nykyisen kehityspolitiikan kokonaisuutta hallitsevasta piirteestä, sillä palveluiden osuus on maasta riippuen 25-75% kaikesta kaupasta ja myös tavarakauppaan elimellisesti kietoutuvaa toimintaa.

Kun Suomen hallitus nyt julkaisee uuden kehityspoliittisen ohjelmansa, kysymys ei siis enää ole kehitysmaiden julkisten palveluiden eli yhteiskuntien kehittämisestä, vaan ainoastaan eurooppalaisten liikeyritysten asemien parantamisesta Afrikan, Karibian Tyynenmeren markkinoilla.

Kuten tiedämme, viralliset tahot niin meillä kuin globaalisessa Etelässä kuitenkin mielellään jatkavat kauniita puheitaan kehityksestä ja kehityspolitiikasta. Niinpä he ovat asettaneet kehityspoliittisia vuosituhattavoitteita. He julistavat taistelevansa urheasti köyhyyttä
vastaan. Ja äänitorvikseen he ovat valinneet Bonon ja Geldofin, jotka esiintyvät maailman talousfoorumeissa ja innostavat popmusiikin voimalla meitä kaikkia mukaan tukemaan ja toteuttamaan heidän jaloja pyrkimyksiään.

Oi, jospa kehityspolitiikan ongelmat ratkeaisivat sillä että me kaikki huomioisimme EPA-sopimusten mainion "kehitysulottuvuuden" ja tekisimme parhaamme tukeaksemme G8-maiden johtajia ja omaa Ilkka Kanervaa sekä Paavo Väyrystä kehitysmaiden kehittämiseksi!

Mutta kehityspolitiikka ei ole sitä mitä se sanoo olevansa. Sillä eurooppalaisten valtioiden siirtomaavallan luhistumisen jälkeinen kehityspolitiikka on toistaiseksi ollut petollista ja vilpillistä. Se on pelkkä veruke, jonka varjolla kehitysmailta viedään luonnonvaroja ja kotiutetaan pääomia. Eurooppa ottaa edelleen Afrikasta paljon enemmän kuin Eurooppaa antaa.

Tämä ottaminen, jota toisinaan kutsutaan riistoksi, on sitäpaitsi suurelta osaltaan illegaalista - ainakin eurooppalaisten oikeuskäsitysten mukaan:

"Kehityspelin puuttuva pala on laittoman pääomavirran vaikutus globaaliin köyhyyteen. Rikkaista maista virtaa vuosittain apua noin 50 miljardia dollaria kehitysmaihin ja siirtymässä oleviin maihin. Samaan aikaan vastakkaiseen
suuntaan pois köyhistä maista virtaa kuitenkin likaista rahaa - sen kaikissa muodoissa - noin 500 miljardia dollaria. Sisään virtaava apu hukkuu luvattomaaan, ulospäin suuntautuvaan pääomavirtaan. Lännen jokaisen apuna jakaman dollarin edestä otamme takaisin noin 10 dollaria pöydän alla tapahtuvissa liiketoimissa." (1)

Mitä se sellainen kehityspolitiikka on olevinaan? Sitä voidaan edelleen kutsua vaikkapa... valistuneeksi saalistukseksi.

Alaviite:

(1) "The missing piece of the development puzzle is the impact of [...] illegal capital flight on global poverty. About Dollars 50bn (Pounds 28bn) in aid flows to developing and transitional economies from richer nations each year. At the same time, roughly Dollars 500bn in dirty money - in all its forms - flows in the opposite direction out of poorer countries. Aid inflows are swamped by a torrent of illicit outflows. For every Dollars 1 the west distributes in assistance across the top of the table, we take back some Dollars 10 in illegal proceeds under the table." (Raymond Baker and Jennifer Nordin: How Dirty Money Binds the Poor, Financial Times, October 13, 2004).


_____________________

Lisäys 6.10.:

Tämän päivän Hufvudstadsbladet sisältää Eva Nilssonin ja Lotta Staffansin artikkelin EPA-sopimuksista. Tämä on ensimmäisiä kertoja - ellei peräti ensimmäinen kerta (?) - kun EPA-sopimukset edes mainitaan Hbl:ssä. Eipä EPA-sopimuksista nyt ole näkynyt tai kuulunut niin hirveesti muuallakaan, ja jos on, niin taatusti jostain vinoutuneesta suomalaiskansallisesta näkökulmasta.

"Mielestäni tässä edelleenkin suhteellisen itsekkäässä maailmassa ei pidä olla niin sinisilmäinen, että kylväisimme vähiä varojamme eri puolille katsomatta, että meidänkin talouselämämme pääsee siitä hyötymään, jos se tapahtuu luonnolliselta taloudelliselta pohjalta" (tri Ahti Karjalainen, vrt em. teos Valistuneet saalistajat, s 93).

Eva Nilssonin ja Lotta Staffansin artikkeli on avaus mm. "luonnollisen taloudellisen pohjan" kyseenalaistamiseen.
Hbl:ssä on myös RKP:n Gunvor Kronmanin puheenvuoro UM: n Keh.Pol.Linja-paperista. Kronman moittii KehPol-paperia toisaalta "köyhyysperspektiivin", toisaalta "koherenssin" puutteesta.

Itse pidän virallisia puheita köyhyydestä ja köyhyyden vastaisesta taistelusta hurskasteluna ja kaksinaismooraalin ilmentymänä. Minusta on toisin sanoen hyvä jos hallituksen Kehityspoliittisessa papereissa puhutaan vähemmän köyhyydestä ja enemmän vaikkapa ympäristöongelmista niin kuin ajankohtaisesta paperissa tehdään.

Väyrynen ilmeisesti ajaa edeltäjiään vakavammin (?) kehitysavun osuuden nostamista 0,7 prosenttiin budjetista. Se voi olla myönteinen asia edellyttäen, että kriittinen keskustelu kehitysavusta jatkuu ja syventyy.

Erityisesti on tuotava esiin kehityspolitiikan ja kehitysavun pimeää puolta, "valistunutta saalistusta". - "Aid as imperialism" is as true today as it was thirty years ago when Teresa Hayter wrote a book with that title", kuten tansanialainen Issa Shivij asian ilmaisi.

__________

Toinen lisäys:

Tapahtuma "Suomen LIVE AID III" lähestyy.

Se kajahtaa entistä vahvempana legendaarisen Tavastia - klubin lavalta ! Täytettä kaikille aisteille paiskoo ainutlaatuinen, vain Tavastian keikkaa varten koottu, lähes sata esiintyjää käsittävä muhkea esiintyjäkaarti, joka koostuu pääosin eri ikäisistä kotimaisista rockartisteista.

Maratonina läpi illan kulkevan konsertin yhteistyökumppanina on myös Suomen Punainen Risti, jonka kautta konsertin tuotto ohjautuu perille Afrikan aids-työhön. Alunperin Sir Bob Geldofin konseptin mukaan rokkarit puhaltavat nyt yhteiseen hiileen tärkeän asian vuoksi myös Pohjolan ikiomassa LIVE AID - megatapahtumassa.

Olen itsekin vanha rokkari (ainakin kotitarpeeksi) eli tarkoitukseni ei ole loukata muusikoita, jotka osallistuvat Live Aid'iin tai muitakaan kansalaisia. Muusikkojen kuten meidän kaikkien kannattaisi kuitenkin miettiä Bonon ja Geldofin nykyistä roolia tarkemmin. Ohessa pari linkkiä, joidan takaa löytyy kriittistä lisätietoa:

http://www.taxresearch.org.uk/Blog/2007/07/29/geldof-does-a-bono/

http://taxjustice.blogspot.com/2007/07/geldof-bono-and-baker.html

George Monbiot'n kolumni The Man Who Betrayed the Poor"The Guardian-lehdessä 6.syyskuuta 2005 kertoo Geldofin roolista Gleneagles'in G8-kokouksen yhteydessä.

To the corporate press, and therefore to most of the public, he is a saint. Among those who know something about the issues, he is detested. (Monbiot on Geldof)

07 October
2007

Filosofer och journalister verkar benägna att göra irrationell till ett modeord

I dagens Hufvudstadsblad intervjuar vetenskapsjournalisten Erik Wahlström fd professorn i filosofi vid Åbo Akademi, Lars Hertzberg, som ger sin syn på bakgrunden till den nya filosofiportalen på webben.

Kudos till båda. Kudos (fr. grek. κύδος kydos), som är ett ett annat ord för komplimang, har nästan blivit ett modeord bland intellektuella (i Gramscis vida mening av detta senare ord) på nätet. Åtminstone bland de som skriver på engelska.

"En medietrendig filosofi är en inre motsägelse", påpekas det i intervjun och då minns man med ett välbehag som bara skadeglädjen kan åstadkomma den trendige filosofen Sairaksinen i Leena Krohns satiriska roman Dolcemorte (Fazi editori, Roma 2007).

Filosofen Sairaksinen företer nämligen vissa likheter med en eller annan så kallad turha julkkis (fr. fi. turha, onödig el. fåfäng ; julkkis, kändis ) i kvällstidningarna.

Som avslutning på intervjun fäller den vördnadsbjudande Hertzberg ett par omdömen om universitetet:

Utan universitetet skulle internet inte finnas, säger Hertzberg.

Det där skulle man nog nästan kunna hålla med honom om. Om man dessutom påpekar, att universitetet för sin del knappast skulle finnas ifall inte de där snubbarna i Platons akademi hade grundlagt det, ja då kunde man med en enkel syllogism sluta sig till att utan filosofi skulle inte heller internet finnas. Quod erat demonstrandum.

Vad är då filosofi? Jo, filosofi är det reflekterande förnuftet som älskar sig självt. Ty det reflekterande förnuftet kan under vissa gynnsamma omständigheter utvecklas till vishet. Och filosofi betyder som alla vet, kärlek till visdomen.

Så långt allt väl. Men sedan tillägger Hertzberg:

Universitetet är en irrationell institution som samlar folk från alla länder och samhällsklasser för att göra vissa noga definierade saker.

Här inträffar någonting märkligt: den gamle filosofen blir plötsligt barn på nytt. Han kastar av sig alla akademiska kåpor för att utbrista i en hyllning till dårskapen och de glada upptågen. Låt oss vara irrationella, kort sagt heltokiga!

Och visst kan det vara klokt att göra så. Ty vem har sagt att visheten måste vara gammal, grå och allvarstyngd? Flera andra berömda tänkare, bl.a. den på sin tid välkände europeiske författare som kallades Erasmus från Rotterdam, har faktiskt också prisat ungdomens dårskap.

Men nog är det ju å andra sidan att ta i, dvs att överdriva, när en filosof kallar universitetet för "en irrationell institution". Irrationell i förhållande till vad, kan man fråga sig. Och svaret ger sig nästan av sig självt. Ty universitetet är faktiskt irrationellt utifrån det tänkesätt, som dominerar vår värld och vår tillvaro. Jag avser naturligtvis det dominerande ekonomiska tänkesättet. Universitet kan så att säga inte subsumeras under kapitalismens logik. Det går inte att göra universitetet omedelbart lönsamt. Universitetets värde kan inte mätas i pengar. Universitetet måste därför få behålla lite frihet och glädje. An die Freude (Till Glädjen) skulle det kunna stå skrivet med stora stora bokstäver på Porthanias eller Gadolinias kapitäl. (Porthania har visserligen inget; kapitälen rationaliserades ju bort i och med funktionalismens genombrott i arkitekturen.)

Men till saken. Saken är den, att det nog ändå kan vara skäl att akta sig för att göra "irrationell" till ett modeord.

Kan inte filosoferna hjälpa till med att vända upp och ner på marknadsfundamentalismen utan att förfalla till romantiskt tjafs och akademiskt självplågeri! Om till och med filosoferna är irrationella, vem ska då gå vidare med förnuftet i behåll?

För inte så länge sedan fördes i den irriterande veckoblaskan Ny Tid, som jag aldrig försummar att läsa och förarga mig på, en underlig debatt. Den började med att ett generalangrepp på Förnuftet av en ung sydsvensk sociolog vid namn Johannes Tabermann. Sedan fortsatte andra, däribland professor Hertzberg och undertecknad, att diskutera huruvida det är klokt att vara tokig eller inte.

Denna debatt har tydligen satt sina spår. I senaste nummer uttrycker sig Ny Tids chefredaktör Patsy Nakell nämligen så här:

"Burmas munkar var allt annat än fredsälskande och passiva - såsom buddhismen felaktigt framställs i väst - i sin konfrontation med regimens beväpnade soldater. De var förbannade, okuvliga, irrationella".

Jo jag tackar.

Burmas munkar var säkert förbannade och modiga intill okuvlighet. Men kom inte och påstå att de hade mist förståndet! Problemet i denna burmesiska tragedi är ju att munkarnas filosofiska vishet kom till korta i den politiska verkligheten. Munkarna var alltså nog så förnuftiga, rationella, men ändå inte förnuftiga och rationella nog. De var revoltens moraliska ledare (överlägsna i fråga om moraliskt förnuft) men rörelsen saknade dessvärre en effektiv politisk ledning och kunde därför krossas med militärmakt. Hade rörelsen haft en förnuftig politisk ledning, ja då hade folket varit bättre organiserat och antagligen lyckats störta diktaturen.

11 October
2007

Sadankomitean epäröivä jäsen

Amerikkalaisjournalisti Seymour Hersch, britittitutkija Paul Rogers, kanadalaistutkija Michael Chossudovsky ja monet muut maailman asioita tarkkailevat ihmiset pelkäävät USA:n ja/tai Israelin liittolaisineen (mm. NATO-maat eli EU-maat [1]) hyökkäävän Iraniin.

Varoitukset suunnitteilla olevasta Irania vastaan kohdistetusta mahdollisesta iskusta ovat myös saaneet julkisuutta niin valtalehdistössä kuin enemmän tai vähemmän marginaalisissa julkaisuissa.

Toisin sanoen uhka on melko laajasti tiedostettu ja sekin pelko piilee jossain takaraivoissamme, että USA tulisi käyttämään ydinaseita Iranissa, koska:

"USA, kuten muutkin ydinasevallat, valmistautuu uudistamaan sekä ydinkärkensä että niiden kantolaitteet. Maiden doktriinit on jo pitkälti uudistettu siten, että ydinasetta voidaan käyttää myös kaikkien epäiltyjen joukkotuhoaseiden tuhoamiseen, ennakoivana iskuna ja myös iskussa sellaiseen maahan, jolla ei ole ydinasetta itsellään. Aseita aiotaan vähentää samalla kun ne modernisoidaan." (J. Ellisaari: USA romuttamassa ydinsulkusopimuksen)

Miksi olemme hiljaa, missä rauhanliike viipyy?

Eurooppa on kreikkalainen nimi. Eurooppa, jonka "puolustus" perustuu ydinaseisiin on kreikaksi sanottuna dystopia. Ja Eurooppa, joka syyllistyy hyökkäykseen Irania vastaan olisi lopullinen katastrofi.

Miten potkaista END jälleen liikkelle?

Ranskalaisten gaullistien, brittiläisten imperialistien, venäläisten stalinistien ja kakkien keskivertodiplomaattien kauhuksi END (European Nuclear Disarmament) esitti v. 1980 tunnuksen ydinaseeton Eurooppa Atlantista Uraliin. Tämä utopia on ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Mikael Böök
Sadankomitean epäröivä jäsen

_________
[1] Kaikki EU-maat eivät kuulu NATO:on. Mutta kantaako enää yhdenkään EU-maan ulkoministeri Sadankomitean merkkiä rinnassaan?

14 October
2007

Epäröivä Sadankomitean jäsen (2)

1.

Eräs ystäväni huomautti: Immanuel Wallersteinin mielestä Yhdysvallat on taantuva valta, joka ei uskalla hyökätä Iraniin, hänestä mahdoton ajatus.

Tutustuin tunnetun ja arvostetun tutkijan kirjoitukseen "Bush's Headlong Rush Into Iran?". Tässä viime helmikuussa kirjoitetussa artikkelissaan Wallerstein kutsuu USA:n sodanvalmisteluja sapelinkalisteluksi.

Wallerstein toteaa myös, ettei juuri kukaan USA:ssa tai USA:n ulkopuolella tukisi iskua Iraniin. Niin eläkkeellä kuin palveluksessa olevat korkeat amerikkalaiset sotilashenkilöt ovat ilmaisseet vastustavansa iskua Iraniin ja lehdissä on jopa (ensimmäistä kertaa Wallersteinin elinaikana) liikkunut huhuja sotilaskaappauksen mahdollisuudesta (mikäli Bush ja Cheney kuitenkin päättäisivät iskeä Iraniin), Wallerstein toteaa.

Vaikka Wallerstein tässä artikkelissaan välttää selkeää kannanottoa kysymykseen onko isku odotettavissa vai ei, voitaneen kuitenkin sanoa, että hän kallistuu ystäväni maainitseman näkemyksen kannalle, jonka mukaan iskua ei olisi tulossa "koska se on mahdoton ajatus".

Sopii kuitenkin kysyä missä määrin joidenkin oletettavasti rationaalisesti ajattelevien poliittisten johtaijen - tässä tapauksessa siis Bushin ja Cheney'n! - tekemät päätökset todellisuudessa ohjaavat maailman menoa.

Wallerstein olettaa, että 1) jos Iraniin isketään, se tapahtuu Bushin ja Cheneyn päätöksestä, ja 2) ynnätessään iskun aiheuttamia kustannuksia ja siitä saatavaa hyötyä, he päätyvät luopumaan iskusta.

Tällaisen rationalistisen päätösteorian rajoituksia on pohtinut mm. Graham Allison teoksessaan The Essence of Decision.

Todellisuudessa tilanne on monin verroin monimutkaisempi kuin rationalistinen päätösteoria olettaa, kuten esim. Allisonin tutkimus Kuuban ohjuskriisistä (1961) osoittaa.



2.

1980-luvun European Nuclear Disarmament eli END-liike lähti olettamuksesta, että kylmän sodan kaksi osapuolta muodostivat yhdessä omalakisen, keskinäiseen tuhoon tuomitun järjestelmän, jonka E.P. Thompson kuvasi sanalla 'eksterminismi'. Tämä olettamus oli tavallaan rationaalisen päätösteorian vastakohta. Sen mukaan maailman kehitystä ohjaavat "järkevien" päätöksentekijöiden sijasta maailman järjestelmän irrationaaliset kehitystendenssit.

END-liikkeen näkemys oli lähellä historiallista materialismia tai, kuten E.P.Thompsonin tapauksessa, biologista systeemiteoriaa (Thompson viittasi esim. Gregory Batesonin teoksiin).

Kylmän sodan kilpavarustelun oloissa ja keskinäisen varman tuhon (Mutual Assured Destruction) vaaran vallitessa, jouduimme myös pohtimaan mitä tulevat historijoitsijat voisivat sanoa mahdollisen ydinsodan jälkeen. Päädyttiinkö ydinsotaan johtajien "rationaalisten" päätösten takia vai jostain muusta syystä? Kuka pystyisi ylipäätänsä ydinsodan jälkeen selvittämään ydinsodan syitä ? - Vertaa keskusteluja dinosaurien katoamisesta ja myös uhkaavasta ilmastonmuutoksesta.



3.

Nyt ei ole syytä luottaa liikaa Bushin ja Cheneyn järkevyyteen. Silloin kuin sapeleita on kalisteltu, silloin niitä on pian myös käytetty. Nyt tarvitaan jatkoa END-liikkeelle.

'Yinaseeton vyöhyke Puolasta Portugaliin' oli END-liikkeen ehkä käytetyin ja tärkein vallitsevan poliittisen järjestelmän vastainen iskulause, koska se yhdisti Euroopan kansalaisia yli silloisten blokkien rajojen, ts. rautaesiriipun molemmin puolin.

Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen ja EU laajennuttua 'Portugalista Puolaan' END-liikkeen tunnuksen usein kuultu vaihtoehtoinen muoto, eli 'ydinaseeton vyöhyke Atlantista Uraaliin', on asiallisempi. Ja ydinaseet ovat edelleen keskeisessä asemassa, sillä Euroopan ydinaseriisunta ei koskaan tapahtunut. Eurooppalaisten tulee vaatia yksipuolista ydinaseriisuntaa Englannilta, Ranskalta ja Venäjältä. Olof Palmen aikainen Ruotsi antoi historiallisen esimerkin, jota muiden tulee vihdoin seurata. Ydinasettomuudesta on tultava eurooppalaisuuden ehto.

Mutta ydinaseettomuus ei riitä. Ns. rauhallisen ydinvoiman käytön laajentuminen on myös estettävä. Emme halua, että Eurooppaan tai Venäjälle rakennetaan uusia ydinreaktoreita, että täällä louhitaan uraania ja että tänne haudataan korkea-aktiivisia ydinjätteitä. Ydinvoima ei ole halpa, ei puhdas, ei turvallinen eikä kestävä tapa tuottaa energiaa. Ydinvoimalla ei ympäristöä säästetä eikä ilmastomuutosta pysäytetä. (1)

________



ALAVIITE:

(1) Vrt. Hall, Wayne: NUCLEAR DISARMAMENT AND THE CLIMATE CHANGE MOVEMENT: MUST WE BE COMPETITORS? A paper delivered at the 2nd Rhodes Antinuclear Festival held from September 25-29, 2007 http://www.enouranois.gr/english/antinuclear/indexenglish3.htm
Esimerkiksi Helsingissä vajaan kuukauden päästä (9.-11.11.) pidettävä Naiset atomivoimaa vastaan-ryhmän järjestämä eurooppalainen ydinvoimakriittinen konferenssi tarjoaa mielestäni mahdollisuuden keskustella siitä miten ydinaseita ja ydinvoiman lisärakentamista vastustavat liikkeet ja ilmastonmuutosta estämään pyrkivät liikkeet voivat toimia yhdessä. Konferenssikutsu ja konferenssin ohjelma, kts. http://www.naisetrauhanpuolesta.org/

15 October
2007

Kärnvapnen är fienden

Medieforskaren Matteo Stocchettis åsikt ("Om valet av fiende", Ny Tid 41/2007, s 5) om att Finland inte bör gå med i NATO delar jag. Hans resonemang om att NATO inte skulle hjälpa (oss) ifall av en rysk invasion av Finland låter också bestickande. Däremot väcker hans resonemang om kärnvapen en undran om var han själv står.

Stochetti skriver: "Så skrämmande som det kanske låter så kan endast kärnvapen utgöra en trovärdig avskräckande faktor mot en fullskalig militär konfrontation". Så tänkte förvisso Stalin, Churchill, de Gaulle, Mao, Indira Gandhi, Zia ul Haq och Moshe Dayan efter att Truman låtit atombomba Hiroshima och Nagasaki. Så tänker väl även Ahmadinejad.

Till och med Olof Palme tänkte så - tills han ändrade åsikt. Vårt västra grannland torde vara det enda landet som har rustat ned sitt kärnvapenprogram. Endast Sverige har gett världen ett exempel på ensidig (unilateral) kärnvapennedrustning. Poängen är inte, att Sverige inte ännu (såvitt vi vet) hade utvecklat några fullt användbara kärnvapen. Poängen är att Sverige utan hot och krav beslöt att låta bli fastän det nationella kärnvapenprogrammet redan var långt framskridet.

Gjorde Sverige fel beslut? Med sitt blott alltför ofta hörda avskräckningsresonemang väcker Stochetti denna fråga, men han besvarar den inte.

För min del kan jag tänka mig att förespråka ett finländskt NATO-medlemskap om bara Storbritannien och Frankrike åtar sig att ensidigt rusta ner sina massförintelsevapen och så snart USA tar bort sina atombomber och -missiler från Väst- och Östeuropa samt Turkiet. Dessa steg skulle också avsevärt öka möjligheterna för den ryska och den kinesiska kärnvapennedrustningen.

Det är naturligtvis också både möjligt och önskvärt att Ryssland eller Kina tar det första steget och ensidigt rustar ner sina kärnvapen.

Jag skulle vilja leva i en region och i ett land vars politiker har tillräcklig intellektuell kapacitet för att skrida till ensidig kärnvapennedrustning, för att använda Göran von Bonsdorffs sanningsord i Hufvudstadsbladet (15.10). Det vore nämligen den mest civiliserade regionen och det högst stående landet. Jag tycker inte att det verkar vara dagens EU vi talar om. Blair beslöt ju nyligen att modernisera Trident-systemet. Chirac och Sarkozy har minsann inte talat om ensidig fransk kärnvapennedrustning. Lipponen och Persson lobbar allt vad de hinner för kärnkraftsindustrin fast kärnkraft och atombomber alltid har gått hand i hand, vilket vi ju anar oss till i Iran eller när vi läser i Borgåbladet om plutoniet från det italienska forskningscentret, som hamnade i Somalien med benägen hjälp av maffian (Bbl refererar till en artikel i "Il Giornale" 10.10.2007 som man kan ta fram på webben).

Många tecken tyder dessutom på att USA och/eller Israel förbereder ett angrepp, möjligen med användning av kärnvapen, mot Iran. Ifall så sker blir det militärpolitiska läget ännu osäkrare än tidigare och det gäller även Finlands läge. Och där hjälper inga kärnvapen.

16 October
2007

Attac ja Euroopan Unioni

Ranskan Attacin puheenjohtaja Aurélie Trouvé lähetti äskettäin lyhyen kannanoton Euroopan Attacien listalle. Hän toivoo, että Euroopan Attacit hyväksyisivät yhteisen kannanoton ns. reformisopimukseen.

Reformisopimus on EU-johtajien viime kesänä hyväksymä muunnelma EU:n perustuslaista. Sen virallinen nimi on Traité sur le fonctionnement de l'Union européenne eli sopimus Euroopan Unionin toiminnasta, ja se aiotaan ilmeisesti hyväksyä seuraavassa EU-huippukokouksessa ylihuomenna ja perjantaina.

Hieman pidempi ja perusteellisempi versio Ranskan Attacin paperista on osoitteessa http://www.france.attac.org/spip.php?article7576

Itse olen varsin tyytymätön kehitykseen ja keskusteluun viime kevään jälkeen, jolloin Euroopan Attacit tekivät ja hyväksyivät yhteisen kannanoton Kohti Euroopan unionin uutta oikeudellista perustaa: Attacin kymmenen periaatetta demokraattiselle sopimukselle.

Attac ei ole mielestäni kyennyt uudistamaan ajattelua Euroopan Unionista, joskin saman voi sanoa myös nykyisistä EU-johtajista. Ranskalaisten ehdottama kannanotto on mielestäni rutiininomainen reaktio reaktioon, sillä reformisopimus on jo itsessään pelkkä reaktio Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksiin ja v. 2004 perustuslakiehdotuksen hieman vesitetty muunnelma.

On enemmän kuin ymmärrettävää, että näin on käynyt. Attacia ei perustettu uudistamaan luovasti Eurooppan Unionia vaan ainoastaan yhdistykseksi, joka painostaisi hallituksia soveltamaan globaalista valuutanvaihtoveroa, "rahoitusmarkkinoiden riisumiseksi aseista".

Euroopan Unionin tulevaisuutta hahmotettaessa joutuu ottamaan kantaa paitsi finanssiglobalisaatiota koskeviin aseisiin myös esim. NATOn arsenaaleihin sekä Ranskan ja Britannian kansallisiin ydinaseisiin. EU-problematiikka saattaa siis yhdellä kertaa helposti tuoda liiankin monta asiaa kenen tahansa yksinkertaisen attac'laisen (kuten allekirjoittaneen) pohdittavaksi.

Oma kantani on, että pitäisi nostaa uudelleen pöydälle Euroopan parlamentin v. 1984 hyväksymä perustuslakiluonnos ja muokata sitä luovalla tavalla viimeisten kahdenkymmenen vuoden maailmantapatumat huomioon ottaen.

Toistaiseksi en ole kuullut kenenkään suoraa päätä tyrmäävän tätä ajatusta tai edes yrittäneen argumentoida sitä vastaan. Päättelen, että joko Spinelli-projektin jatkamista on pidetty täysin hulluna ehdotuksena tai sitten ei ole uskallettu tai haluttu sanoa mitään, koska asiasta ei ole yksinkertaisesti ollut tarkempaa tai yhtään tietoa.

Olen yrittänyt vaivoin paikata omia ja muiden EU-sivistyksen aukkoja saiteilla http://www.spinellisfootsteps.info, wiki.spinellisfootsteps.info ja blog.spinellisfootsteps.info.

Vaikka Attac ei oikein ehtisi tai haluaisi keskittyä Euroopan Unionin uudistamiseen toivon sen jatkavan hienoa työtään. Globaali valuutanvaihtovero, verotukselllnen oikeudenmukaisuus - erityisesti veroparatiisien lakkauttaminen - ja kehitysmaiden velan mitätöinti ovat edelleen yhtä välttämäyyömiä toimenpiteitä kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin Attac syntyi Ranskassa.

20 October
2007

Euroopan Attac hylkäsi EU:n uudistussopimuksen

Suomen hallitus haluaisi Shellin ja Nokian hallitusten puheenjohtajan Jorma Ollilan EU:hun perustettavaan ns. viisasten ryhmään, kertoi MTV3:n uutiset perjantaina. (Helsingin Sanomien uutisen mukaan)

Mitä tästä voi päätellä? Viisain on se ihminen, joka kykenee myymään eniten matkapuhelimia.

Toisenlainen henki vallitsi Euroopassa vielä Altiero Spinellin (1907-1986) aikaan ennen uusliberalistisen hegemonian toteutumista. Toivottavasti Spinellin postuumisti julkaistu omaelämäkerta Come ho cercato di diventare saggio (Miten olen yrittänyt viisastua) saadaan joskus lukea Suomen kielellä.

Aikaisemmin tänä aamuna saatoin lähettää oheisen tiedotteen Suomen Attacin postituslistalle, johon voi liittyä Sympa-listapalvelun kautta, osoitteessa http://sympa.kaapeli.fi/.

Euroopan maiden Attacit ottivat eilen perjantaina kielteisen kannan EU-johtajien Lissabonissa toissapäivänä hyväksymään uudistussopimukseen.

Kuten muistetaan, Euroopan maiden Attac-järjestöt esittivät viime maaliskuussa "kymmenen periaatetta demokraattiselle EU-sopimukselle". Eilen Lissabonissa hyväksytty uudistussopimus ei kunnioita yhtäkään näistä periaatteista, Euroopan Attacit toteavat Pariisissa ja Berliinissä perjantaina 19.lokakuuta julkaisemassaan lausunnossa.

Uudistussopimus on vain naamioitu versio siitä perustuslakisopimuksesta, jonka Ranskan ja Hollannin äänestäjät hylkäsivät keväällä 2005, sanoo Ranskan Attacin puheenjohtaja, EU:n maatalouspolitiikasta väitöskirjaa valmisteleva Aurélie Trouvé.

Ohessa yhteenveto Euroopan Attacien kannanoton keskeisistä kohdista:

1. Epädemokraattinen menetelmä. - Attacin mielestä uuden EU-sopimuksen käsittelylle ja sen hyväksymiselle olisi tarvittu kansalaisten valitsema kokous sekä kansallisten parlamenttien aktiivinen osaanotto. Sopimuksen olisi pitänyt olla lyhyt ja yleistajuinen. Lissabonissa hyväksytty uudistussopimus on jälleen pitkä ja lukukelvoton.

2. Instituutioiden toiminta on edelleen lukossa. - Euroopan parlamentin vaikutusmahdollisuudet ovat edelleen liian rajoitettuja. Parlamentti ei voi tehdä lakialoitteita. Kansalliset parlamentit eivät voi kyseenalaistaa EU-direktiivejä. EU:n toimeenpanevalle elimelle eli Komissiolle on annettu sekä lainsäädäntövaltaa että tuomiovaltaa kun taas eri maiden johtajista koostuvalle Neuvostolle on suotu ainoastaan lainsäädäntövaltaa. Lobbareiden suuri vaikutusvalta jatkuu. Parlamentti ei voi erottaa komission jäseniä. Oikeus kansalaisaloitteiden tekemiseen jää hyväksi aikomukseksi. Euroopan keskuspankki saa jatkaa demokraattisen valvonnan ulottumattomissa ainoana tavoitteenaan hintojen vakaus, josta on tullut koko unionin tavoite.

3. Ei vaihtoehtoa uusliberalismille. - Paljon mainostetusta "vapaa ja vääristymätön kilpailu"-lausekkeiden poistamisesta huolimatta uudistussopimuksen teksti uhkuu uusliberalistista kilpailuhenkeä. Palveluiden kehitys alistetaan taloudellisen kilpailun näkökohdille. Sosiaali- ja veropolitiikan harmonisointia ei voida toteuttaa poliittisilla päätöksillä vaan ainoastaan markkinoiden kautta. EU-maille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutuminen uusliberalismin yhteiskuntamalliin.

4. Rajoitetut perusoikeudet. - Perusoikeuskirja (johon uudistussopimuksessa viitataan) ei luo eurooppalaista sosiaalista oikeutta. Lisäksi Puolalle ja Iso-Britannialle annettiin oikeus olla noudattamatta perusoikeuskirjan säädöksiä.

5. Militaristinen ja atlantistinen sopimus. - Lauseella "jäsenvaltiot sitoutuvat asteittain parantamaan sotilaallisia voimavarojaan" uudistussopimus rohkaisee militarismiin. (Lainattu kohta lienee ainoa missä jäsenvaltioita kehotetaan kasvattamaan julkisia menojaan. - toim. huom.) Unionin puolustuspolitiikan ja -yhteistyön täytyy olla NATO:n puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia. Sopimus rohkaisee terrorismin vastaisen taistelun nimissä ulkomailla tapahtuviin interventioihin.

Uusliberalismi leimaa uudistussopimusta niin periaatetasolla kuin sopimuksen edistämän käytännön politiikan osalta. Pienista parannuksista huolimatta uudistussopimus ei poista EU:n rakenteellista demokratiavajetta. Näin ollen Euroopan Attac ei voi olla tyytyväinen uudistussopimukseen. Kansojen on saatava päättää tulevaisuudesta. Siksi jokaisessa Euroopan valtiossa tulee järjestää kansanäänestys uudistussopimuksesta.

Kannanoton allekirjoittivat eilen mm. Saksan Attac, Itävallan Attac, Espanjan Attac, Ranskan Attac, Unkarin Attac, Italian Attac, Alankomaiden Attac, Puolan Attac ja Portugalin Attac. Myös Suomen Attac on liittynyt kannanoton allekirjoittajiin.

VIITTEET:

Euroopan unionin neuvosto - Ehdotus uudistusssopimukseksi

Traité modificatif : les Attac d'Europe disent non.

Kohti Euroopan unionin uutta oikeudellista perustaa: Attacin kymmenen periaatetta demokraattiselle sopimukselle

24 October
2007

Epäröivä Sadankomitean jäsen (3)

"One of the more reprehensible characteristics of our time is the power to colour the judgment of whole populations which has come about through the concentration of political power and the advent of mass media communication" (Bertrand Russell, kirjassa Voices from the Crowd against the H-Bomb, 1964, s 143).

Rauhanliiton, Ydin-lehden ja Rauhanpiipun järjestämässä keskustelutilaisuudessa Alexander Stubb, Erkki Tuomioja ja Jaana Airaksinen valaisivat eri näkökulmista EU:n demokratiavajetta. Olisin halunnut osallistua keskusteluun, mutta kärsivällisyyteni petti puheenvuoroa odotellessani. Lähdin pois, tarkemmin sanoen Ruotsinpyhtäälle, osoittamaan mieltä E.ON-yhtymän trojalaisen hevosen, Fennovoiman, ydinvoimalasuunnitelmia vastaan. Demokratia on nimittäin puutteellinen siinäkin EU:n kolkassa.

Tarkoitukseni oli huomauttaa

1) että vuoden 1984 EU-perustuslakiluonnos, jonka v. 1979 ensimmäistä kertaa suorilla vaaleilla valittu EU-parlamentti hyväksyi suurella enemmistöllä, on edelleen ajankohtainen, koska siinä on juuri sellaisia perustuslain piirteitä, joita jatkuvasti peräänkuulutamme. Esimerkiksi vuoden 1984 EU-lain pituus on noin 20 sivua ja se puhuu selkokieltä. Sen sijaan EU-huippukokouksessa Lissabonissa äskettäin hyväksytty ns. uudistussopimus käsittää satoja käsittämättömiä sivuja. (Vrt. http://www.spinellisfootsteps.info/ sekä http://wiki.spinellisfootsteps.info/index.php/Reconstitute_the_Spinelli_Project).

2) että EU:sta puhuttaessa Sadankomiteakin (muista puhumattakaan) vaikenee ydinasiasta eli ydinaseista. Mutta voiko NATO:oon ja ydinasedoktriineihin sidottu EU olla demokraattinen? Eivätkö ydinasemaat kuten Ranska ja Englanti ole väistämättä epädemokraattisia? Voiko demokratia toimia maissa, joiden kamaralla on USA:n ydinaseita? Eikö koko EU:n tulisi jo kieltää ydinaseet ja ensimmäiseksi päästävä itse niistä eroon? Status quo:n ylläpitämiseen juuttuneiden poliittisen eliitin ja peloteopilla aivopestyn yleisön korvissa nämä kysymykset saattavat tuntua kaukaisilta, ikäänkuin ne kuuluisivat hamaan kylmän sodan aikaiseen menneisyyteen. Sadankomitean tehtävänä on kuitenkin alusta saakka ollut pitää esillä ydinaseita ja kyseenalaistaa niitä. Miksei Sadankomitea enää äänekkäästi vaadi Euroopan ydinaseriisuntaa silloin kun on puhe Euroopan Unionista ja sen demokratiavajeesta?

Yleisötilaisuuden keskustelijoita kärsimättömänä kuunnellessani havaitsin olevani joissakin mielipiteissäni lähempänä Alexander Stubbia kuin Erkki Tuomiojaa tai Jaana Airaksista. Olen Stubbin kanssa federalistisella linjalla, ts. katson, että poliittisen integraation tulisi edetä nopeammin ja syventyä. En oikeastaan tiedä, miksei Tuomiojan mielestä Euroopan poliittisen unionin aika ole vielä tullut. (Sitä olisi pitänyt kysyä tuossa keskustelutilaisuudessa.)

Euroopan Unionin ja ydinaseriisunnan aika on oman arvioni mukaan nyt eikä myöhemmin. Tämä johtuu tilanteesta johon ihmiskunta on joutunut 9/11 2001 jälkeen. Afganistanin ja Irakin sodat sekä Iraniin suunnitellun iskun uhka pakottavat EU:ta irtautumaan NATOsta ja uusimperialismista, ja hylkäämään ydinasedoktriinit. Euroopan on vihdoin otettava oppia Aasian viisailta ihmisiltä kuten M.K.Gandhilta, jossa W. Churchill kykeni näkemään vain puolialastoman fakiirin!

Tässä tilanteessa Suomen hallitus on kuitenkin päättänyt ehdottaa Jorma Ollilaa EU:n tulevaisuutta pohtivan viisaiden miesten ryhmään. Eli mies, joka onnistuu myymään eniten matkapuhelimia, on nykyisten poliittisten johtajiemme mielestä kaikista viisain ihminen! Mikäli Tuomioja tarkoitti, että markkinafundamentalismi ja julkinen typeryys edelleen estävät demokraattisen Euroopan Unionin syntymistä, hän on oikeassa. Mutta eikö jo olisi korkea aika päästä niistä eroon?

Jaana Airaksinen aloitti oman puheenvuoronsa korostamalla, että EU-parlamentillakin - eikä vain Komissiolla - olisi oltava oikeus lakialoitteiden esittämiseen. Näkisin, että tasavaltalainen valtiomuoto voi olla enemmän tai vähemmän parlamentaristinen olematta kuitenkaan epädemokraattinen. Parlamentin aloiteoikeus ei siis mielestäni ole aivan välttämätön demokratian kannalta, joskaan en halua myöskään vastustaa sitä.

Sen sijaan 2000-luvulla on jo välttämätöntä, että perustuslaki kieltää ydinaseet kuten myös useat lainoppineet vaativat (vrt. http://www.ialana.org/ ). Ydinasekielto ja sen kirjaaminen EU:n perussopimuksiin ja lakeihin on välttämätön myös ja nimenomaan demokratian toteutumisen kannalta. Ydinaseita koskeva päätösvalta ei kuulu presidenteille, hallituksille, parlamenteille tai edes kansoille, sillä ydinaseet ovat rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Ydinaseet, jos mitkään, ylläpitävät vallan keskittymistä ja valheiden levittämistä, ts. tilannetta, josta yhdistyksemme perustajiin kuuluva filosofi Russell kuvasi edellä lainatussa lauseessaan.

Attac ei syntynyt ydinasevastaiseksi liikkeeksi, mutta sen on syytä kehittyä sellaiseksi, sillä ilman ydinaseriisuntaa toisenlainen maailma ei ole mahdollinen.
Sitä paitsi Attac on aktiivisesti osallistunut uusliberalistisen EU-perustuslain kaatamiseen Ranskassa ja Hollannissa. EU-kehitykseen vahvasti osallistuvan Attacin (vrt. "Attac ja Euroopan Unioni", http://blogi.kaapeli.fi/book/150) on siis myös kannettava osavastuu Euroopan Unionin ydinaseriisunnasta.

EU:n demokratiavajeesta puheen ollen täytyy lopuksi mainita myös ydinvoimalat. Olen eri mieltä kuin Göran Persson ja Paavo Lipponen, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen lobata minkä ehtivät ja jaksavat yhdinvoimateollisuuden hyväksi. Mitkään "tieteelliset" perustelut ydinvoimalle eivät enää vakuuta. Ei siis uusia ydinvoimaloita Ruotsinpyhtäälle tai Euroopan muihinkaan kolkkiin, vaan ydinaseeton ja ydinvoimaloista vapaa vyöhyke Tukholmasta Teheraniin!

Mikael Böök

28 October
2007

Mer eller mindre smarta intelligensbegrepp

[...]

Sluta moralisera vill jag inte och kan jag inte heller, även om jag skulle vilja. Moral är inte ogräs, som vi skall försöka rensa ut med hjälp av vetenskap.

Ja, det är din plikt att hålla dig till vad du vet eller tror dig veta. Jag menar alltså inte att t.ex. genetiska skillnader mellan kenyaner och kineser bör förnekas eller ens förtigas, ifall de bevisligen går att påvisa.

Men intelligens är ett ord med stark värdeladdning. Det är det du i din tur tycks vilja förneka.

Vad betyder ordet intelligens? Vilken mening har detta ord? Människor har gjort sig olika uppfattningar, dvs intelligensbegrepp. Du tycks ha fastnat för ett visst begrepp, som har konstruerats på basen av genetisk forskning, psykologiska test, statistik mm. Det kan vara intressant och kanske också viktigt för oss att få ta del av resultaten från sådan forskning. Begreppskonstruktörer och forskare borde ändå inse sina begränsningar. På 1920- och 1930-talet gällde rasbiologin i utbredda akademiska forskarkretsar för att vara högsta form av vetenskap , vilket fick förskräckliga följder t.ex. i form av lagstiftning om tvångssteriliseringar. Jag vill och kan inte sluta moralisera över forskare och vetenskapsmän som är alltför säkra på sina begrepp och sina saker.

För övrigt har jag som ett led i min egen forskning försökt studera Dunbar, Robin: ”The social brain hypothesis”. Evolutionary Anthropology 6: 178-190 så att det knakat i min gamla humanisthjärna. Härvid har jag erinrat mig G.H. von Wrights formulering: "På frågan, vad det är att ha tankefömåga, kunde man svara så här: Det är att kunna leva som en medlem i en mänsklig gemenskap, att tillägna sig de handlingsmönster och delta i de institutioner, som människan under historiens gång utvecklat och bland vilka språket är den viktigaste". (Ur Humanismen som livshållning, 1978.)

Det som von Wright här kallar tankeförmåga är ett alternativt intelligensbegrepp. Och Dunbars "sociala hjärna" kallas i sin tur för "machiavellisk intelligens" - där har vi ytterligare ett smart intelligensbegrepp!

I skrivande stund har jag inte tillgång till referatet i Hesari, som jag reagerade emot. Om jag minns rätt säger du också - enligt Hesaris referat - att skillnaderna i utvecklingsnivå mellan världsdelarna åtminstone till en del beror på skillnader i intelligenskvot, vad dessa skillnader nu sedan anses mäta. Det tror jag för min del inte på. Den som försöker förklara världshistoriens förlopp med utgångspunkt i intelligensmätningar förtjänar nog närmast att bli utskrattad. Tala om positivism och vetenskaplig reduktionism!

I inledningen till sin bok om vete, vapen och virus (Guns, Germs and Steel, 1998) samtalar Jared Diamond under en strandpromenad med lokalpolitikern Yali i Nya Guinea. "Why is it that you white people developed so much cargo and brought it to New Guinea, but we black people had little cargo of our own?", frågar Yali sin samtalspartner. Diamond tog denna fråga till utgångspunkt för sin genomgång av allas vår historia under de senaste 13.000 åren. Jag finner Diamonds framställning övertygande och noterar med tacksamhet, att han inte faller tillbaka på rasteorier och skillnader i "intelligens". "He [Yali] and I both knew perfectly well that the New Guineans are on the average at least as smart as Europeans", skriver Diamond.

[...]

Hälsningar,

- Mika