11 January
2010

Jürgen Habermasin eurooppalainen unelma

Oikea kysymys ja väärä vastaus

Kulttuurivihkot 3/2009

Harvan ajattelijan vaikutus on Suomessa yhtä suuri kuin Jürgen Habermasin. Suomalaisen euroeliitin yli puoluerajojen ulottuva yhtenäisyys perustuu vasemmiston osalta nimenomaan Habermasin Euroopan liittovaltiota tukeviin kirjoituksiin. Tilannetta pahentaa se, että oppipojat ja –tytöt haluavat usein olla oppi-isäänsä viisaampia, vaikka monet Habermasin argumentit ovat osoittautuneet toiveuniksi.


Olisi pohtimisen arvoinen kysymys miksi Jürgen Habermasista on tullut Suomessa niin ehdoton auktoriteetti. Hänen ajatteluaan ei näe kritisoitavan oikeastaan koskaan. Se herättää jo kysymyksen miten Habermasin ideat oikein on omaksuttu. Ei ainakaan kriittisesti refleksoiden. Aidossa oppimisprosessissa omaksuminen tapahtuu kritiikin avulla. Tämä ei ole toteutunut Suomessa.

Seuraavassa yritän arvioida Habermasin käsitystä Euroopasta, sen myönteisiä ja kielteisiä piirteitä. Noudatan tässä samaa kuin J.S. Mill teoksessaan On Liberty: ”Ennakkoluuloksi muuttunut totuus menettää vitaalisuutensa ja elinvoimaisuutensa. Siksi jo löydettyjen totuuksien kohdalla myös harhauskominen on sallittava. Totuus elinvoimaistuu taistellessaan valhetta vastaan. Totuus löytyy parhaiten asettamalla vastakkain erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä.” (Mill 1891.)

Euroopan ainutlaatuisuus

Nähdäkseni Jürgen Habermasin perusteesi on oikein. Hän on pohtinut samaa ongelmaa kuin J.S.Mill ja Karl Marx 1800-luvulla. Maailman imperialistinen jako oli silloin toteutettu. Aasian, Etelä-Amerikan ja Afrikan aiemmin tuntemattomat maat oli valloitettu ja liitetty eurooppalaisiin siirtomaajärjestelmiin. Tällöin alettiin ihmetellä miksi etenkin Aasian suuret maat Kiina ja Intia olivat niin kehittymättömiä ja jälkeenjääneitä verrattuna Euroopan maihin. Aiemmin mahtavat maat olivat suorastaan taantuneet vuosisatojen kuluessa.

Keskustelu kiihtyi, kun englantilaiset saapuivat tutkimusmatkoille Kreikkaan 1800-luvun alkupuolella. He hämmästelivät miksi aikoinaan niin voimakas Ateena oli rappeutunut ja taantunut. Selityskin löytyi: Kreikka oli ollut 300 vuotta turkkilaisten Ottomaanien valtakunnan miehittämä. Alettiin pohtia mitä yhteistä oli Ottomaanien valtakunnalla, Intialla ja Kiinalla. Mikä aiheutti niiden jälkeenjääneisyyden ja suoranaisen taantumisen verrattuna Eurooppaan?

Tähän kysymykseen J.S.Mill ja Karl Marx vastasivat aikoinaan yllättävän samoin, vaikka heitä on yleisesti pidetty toistensa vastustajina. Millin selitys Kiinan taantumiselle oli itämainen despotia, jossa yksilöt alistettiin täydellisesti tyrannin alamaisiksi. Kiina oli kerran ollut tieteen ja taiteen johtava maa, mutta tultaessa 1800-luvulle se oli jäänyt pahasti jälkeen Euroopasta, missä puolestaan ihmisten yksilöllisyys ja aloitteellisuus oli johtanut voimakkaaseen tieteelliseen ja taloudelliseen edistykseen.

Millin ajatukset itämaisesta despotiasta ovat pitkälle identtisiä Karl Marxin kanssa. Marx pohti myös itämaiden jälkeenjääneisyyttä Euroopasta ja päätyi aivan samaan käsitykseen: kansalaisten alistaminen despootin valtaan tukahdutti taloudellisen luovuuden ja kehityksen sekä taannutti Iranin, arabimaat, Intian ja Kiinan eurooppalaisen siirtomaavallan alaisuuteen. Syynä oli yksityisen maanomistuksen puuttuminen ja hallitsija, jonka vallassa olivat keinokastelujärjestelmät. Omistusjärjestely antoi despootille täydellisen vallan alamaisiinsa, hän pystyi päättämään ketkä saivat vettä ja miten paljon. ”Siellä sato riippuu hyvästä tai huonosta hallituksesta yhtä paljon kuin Euroopassa hyvästä tai huonosta säästä”, Marx kirjoitti Intiasta. Tämä taannutti intialaiset kyläyhteisöt, ja tuomitsi ne yhteiskunnalliseen eristyneisyyteen (Marx 1978, 260-267).

J.S.Mill tiivisti Euroopan ainutlaatuisuuden kuuluisassa On Liberty –teoksessaan. Eurooppa oli jakautunut kymmeniin kansallisvaltioihin, joilla on omat kulttuuriperintönsä, ainutlaatuisuutensa ja sivistyksensä. Nämä kansakunnat ovat olleet vuorovaikutuksessa sivistyneistöjensä välityksellä rikastuttaen siten toinen toisiaan. Tämä oli Euroopan tieteen, taiteen ja kulttuurin etevämmyyden perusta (Mill 1891, 117-119). Kiinassa, Intiassa ja Ottomaanien valtakunnassa despoottiset, samankaltaistavat hallinnot tukahduttivat vastaavan vuorovaikutuksen pysäyttäen kehityksen. Tulkintani on samankaltainen kuin Graeme Duncanin, joka näki tässä samoin merkittävää yhtäläisyyttä Marxin ja Millin kesken (Duncan 1973, 70-71, 221).

Millin ja Marxin selitys on nähdäkseni validi tänä päivänäkin. Se tekee tarpeettomaksi mm. Tatu Vanhasen ja Jeja-Pekka Roosin sosiobiologiset selitykset kulttuuriselle eriaikaisuudelle.

Jürgen Habermas näkee Euroopan ainutlaatuisuuden samoin, joskaan hän ei vetoa Milliin eikä Marxiin, vaan ruotsalaiseen sosiologiin Göran Thernborgiin (Habermas 2002, 196). Hän päättelee, että Eurooppa tarvitsee perustuslain, jotta sen historiallisesti muotoutunut kulttuurinen erilaisuus ja kansojen vuorovaikutus voitaisiin turvata. EU:n perustuslain tehtävä olisi ikään kuin suojata juridisesti Euroopan ainutlaatuisuus.

Kulttuurinen samankaltaistaminen

Nähdäkseni Habermas asettaa kysymyksen oikein, mutta onko hänen vastauksensa oikein? Lukuisia vastaväitteitä voidaan esittää ajatukselle, että EU:n nyt tekeillä oleva perustuslaki eli Lissabonin sopimus olisi eurooppalaisen kulttuurin, tieteen ja taiteen tuki ja suoja.

Kaikki lienevät yhtä mieltä, että toteutuessaan se merkitsee vallan keskittämistä yhä tiukemmin Brysseliin ja kansallisvaltioiden vallan vähentämistä. Tämä tuskin edistää kulttuurisen erilaisuuden ja ainutkertaisuuden kehitystä Euroopassa. Unionin kansalaisten yleisen vitsailun kohteena on vuosikymmenien ajan ollut EU:n direktiivitehtailu, jonka tarkoituksena on mitä erilaisimpien tuotteiden ja palvelujen samankaltaistaminen. Direktiivien alkuperäinen ideahan on nimenomaan samankaltaistaminen, jotta eri maiden yrittäjät ja tuottajat olisivat yhteismarkkinoilla mahdollisimman samalla viivalla. Miten ihmeessä pakottava samankaltaistaminen voi edistää Euroopan erikoislaatuisten kulttuurien kehitystä? En löydä Habermasin vastausta tähän kysymykseen.

Oikeampi vastaus Habermasin sinänsä oikein asettamaan kysymykseen olisi ETYJ:n tyyppisen järjestelmän kehittäminen, jotta Euroopan maiden vuorovaikutus pysyisi hedelmällisenä ja rakentavana, eikä johtaisi väkivaltaisuuksiin ja sotiin. Tässä katsannossa EU:n pitäisi pysyä löyhähkönä EEC-tyyppisenä vapaakauppajärjestönä, jonka toimivalta ei ulotu politiikan alueelle.

Vihonviimeiset alueet, joissa unionille saisi antaa toimivaltaa, ovat kulttuuri sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Mutta kuten hyvin tiedämme, unioni on ottanut valtaa ja haluaa sitä lisää kulttuuri- ja tiedepolitiikan alueilla. Perustellusti voi kysyä miten erikoislaatuinen suomalainen tiede ja taide menestyvät, jos niitä aletaan ohjailla EU:n ydinmaiden menetelmin – joista enemmistö on katolilaisia? Viiden miljoonan asukkaan outoa kieltä puhuvalla kansalla voi olla edessään alistuminen määräenemmistöpäätöksiin, jotka tehdään suurten ehdoilla. Kulttuuriset tekijät eivät ole vähäpätöisiä, ja niihin on jo törmätty muun muassa avioliittolainsäädännön harmonisoinnissa.

Habermas sivuuttaa myös kysymyksen Euroopan unionin militarisoinnista. On syytä huomata, että unionin alkuperäiset perustajakuutoset ja Englanti ovat entisiä imperialistisia suurvaltoja. Euroopan maat olivat globaalissa maailmanjaossa 1800-luvulla Afrikan ja Lähi-idän siirtomaaisäntiä. Rajoja piirrettiin tulella ja miekalla kysymättä kansoilta mitään. Tänään nuo alueet ovat merkittäviä raaka-ainelähteitä. Unionin ydinmaat ovat kaikki Naton jäseniä. Ei ole mitenkään liioiteltua varoittaa, että kiistat vähenevistä luonnonvaroista ja etenkin fossiilisista polttoaineista voivat vetää EU:n hallitsemattomiin sotiin. Ollaan vaarallisella tiellä, jos unionin perustuslaki sallii silloin määräenemmistöpäätökset.

Habermasin lähestymistapa näyttää varsin saksalaiselta. Hänelle on itsestäänselvyys, että unionin päämaat ovat Saksan tavoin Natossa. Hän ei vaivaudu edes miettimään mitä seuraa siitä, että EU:ssa on puolen tusinaa Natoon kuulumatonta maata.

Demokratiavaje

John Stuart Mill tunsi aikoinaan kolme liittovaltiota. Hän kirjoitti Yhdysvalloista, Sveitsistä ja Itävalta-Unkarista valtio-opillisessa pääteoksessaan Considerations on Representative Government todeten, että liittovaltion perustuslain legitimiteetin täytyy perustua kansojen hyväksyntään. Toimiva perustuslaki edellyttää liittovaltion osavaltioiden vapaaehtoista vallan luovuttamista keskusvallalle siten, että kansalaisten näkemystä kuullaan. Kansallisen suvereniteetin rajoittaminen keskusvallan hyväksi vastoin tai kysymättä kansalaisten tahtoa horjuttaa liittovaltion perustuslaillista legitimiteettiä (Mill 1991, 320-335).

Yhdysvalloissa osavaltiot suostuivat suvereniteetin rajoittamiseen keskusvallan hyväksi vapaaehtoisesti. Siksi Mill piti maan perustuslakia hyvin edistyksellisenä. Samoin Sveitsin konfederaation perustuslakia 1848 hän piti hyvänä – olihan se jäljitelmä liberaalifilosofien kirjoittamasta Yhdysvaltain perustuslaista. Sen sijaan Itävalta-Unkaria Mill vertasi autoritaariseen Saksaan. Keisarikuntaan oli liitetty maita ja alueita nykyisestä Ukrainasta Adrianmerelle ulottuvalta vyöhykkeeltä. Liittovaltiolta puuttui aito legitimiteetti.

Jürgen Habermas näkee Millin tavoin, että toimiva EU-liittovaltio edellyttää kolmen ehdon toteutumista: a) eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa, b) yleiseurooppalaista poliittista julkisuutta ja c) EU-kansalaisten poliittisen kulttuurin muodostumista. Näiden kolmen ehdon Habermas katsoo toteutuvan, jos EU:n perustuslaista järjestetään Euroopan laajuinen kansanäänestys. Tämä prosessi loisi hänen mukaansa yleiseurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa, julkisuutta ja poliittista kulttuuria (Habermas 2002, 203-204).

Jokainen politiikkaa ja tutkimusta seuraava on voinut huomata, että mikään Habermasin kolmesta ehdosta ei ole toteutunut. Kansanäänestykset nimenomaan estettiin, kun ensimmäinen EU:n perustuslaki kaatui Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä 2005. Sen jälkeen Lissabonin sopimuksen nimellä kulkeva perustuslaki on sama kuin kansanäänestyksissä hylätty, mutta nimeä ja eräitä detaljeja muuttamalla haluttiin välttää kansanäänestysten järjestäminen. Mitään kansalaiskeskustelua Lissabonin sopimuksesta ei ole käyty – ei Euroopan laajuista eikä kansallista (yleiseurooppalaisesta julkisuudesta ks. Nieminen 2008).

Irlannissa toki keskusteltiin, koska siellä oli pakko järjestää kansanäänestys myös Lissabonin sopimuksesta. Tuloksena oli hylkäävä päätös.

On tietenkin todettava, että Lissabonin sopimuksen nimellä kulkeva perustuslaki saattaa tulla voimaan, kun Irlantia äänestytetään riittävästi. Mutta millainen liittovaltio silloin syntyy, luetaanpa Milliä tai Habermasia? Tuloksena on omituinen otus, jolla ei ole liittovaltiolta edellytettävää legitimiteettiä.

Erittäin pahaa jälkeä ovat tehneet Habermasin oppipojat ja –tytöt, jotka yrittävät olla oppi-isäänsä viisaampia. EU-liittovaltion luominen eräänlaisen perustuslaillisen vallankaappauksen avulla johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Tiedossani ei ole miten Habermas suhtautuu epämuodostuneeseen otukseen, jota ollaan synnyttämässä keisarinleikkauksella. Historiasta tiedämme mitä tapahtui Itävalta-Unkarin liittovaltiolle ensimmäisessä maailmansodassa. Kaunokirjallisuudessa aikansa omituisen otuksen kansallisia ristiriitoja ja demokratiavajetta on taitavimmin kuvannut tsekkiläinen Jaroslav Hašek romaanissaan Kunnon sotamies Svejk.

KIRJALLISUUS

Duncan, Graeme (1973): Marx and Mill. Two Views of Social Conflict and Social Harmony. Cambridge: Cambridge University Press.

Habermas, Jürgen (2002): Miksi Eurooppa tarvitsee perustuslain? Tiede & Edistys, 3/2002.

Marx, Karl (1978): Brittien herruus Intiassa (1853). Valitut teokset, osa 3. Moskova: Edistys.

Mill, John Stuart (1891): Vapaudesta. Suom. Niilo Liakka. Helsinki: Otava (alk 1859).

Mill, John Stuart (1991): Considerations on Representative Government. New York: Prometheus Books (alk. 1861).

Nieminen, Hannu (2008): Eurooppalainen julkisuus tutkimuksen kohteena: neljä plus yksi näkökulmaa. Teoksessa Kari Karppinen, Tuomo Mörä & Hannu Nieminen (toim.): Onko Eurooppa olemassa? Viestinnän ja demokratian näkökulmia kuviteltuun maanosaan. Helsinki: Gaudeamus.

Posted by jmantyla at 23:09 | Comments (0)
<< Suomen Luonnonsuojeluliitto 70 vuotta | Main | Mielikuvat ja Nato >>
Comments
There are no comments.
Post a comment