03 June
2012

Hannah Arendt ja Israel

Viime viikolla tuli kuluneeksi 50 vuotta natsijohtaja Adolf Eichmannin teloituksesta Israelissa. Aihetta sivuttiin taannoisessa TTT:n näytelmässä Hannah ja rakkaus.


Sosiologin ja valtio-oppineen Hannah Arendtin (1906-75) salattu rakkaussuhde natseja myötäilleeseen filosofiin Martin Heideggeriin (1886-1976) nousee pääteemaksi Tampereen työväen teatterin näytelmässä Hannah ja rakkaus. Nyky-Israelin totalitarismi ja juutalaisen Arendtin kritiikki keinotekoista valtiota kohtaan on myös esillä.

Onko rakkaus sokeaa? Kuinka paljon merkittävän tutkijan tuotannosta voi selittää rakkaussuhteen ja psykologian avulla? Paljon, mutta ei kaikkea, tulkitsee Taru Mäkelä israelilaisen Savyon Liebrechtin käsikirjoitusta. Tästä ei olekaan pitkä matka siihen, että psykologisoidaan ja patologisoidaan myös pahuus. II maailmansodan jälkeen kiinni saatujen natsijohtajien mielenterveys tutkittiin samaan tapaan kuin nyt Norjassa arvioidaan Andres Breivikiä. Lähes kaikki natsijohtajat todettiin mieleltään normaaleiksi, ja vedettiin siksi hirteen Nürnbergissä.

Taru Mäkelä on vaikeasta asetelmasta huolimatta onnistunut tasapainottamaan ääritulkinnat. Hannah Arendt oli ilmeisen rakastunut Martin Heideggeriin, vaikka tämä toi akateemiseen Saksaan natsihallinnon kirjarovioineen. Heidegger ei koskaan katunut toteuttamaansa hallintouudistusta. Juutalaisena Arendt joutui lähtemään maanpakoon Saksasta natsien noustua valtaan, mutta palasi sodan jälkeen miehitettyyn maahan ja piti uudelleen yhteyttä Heideggeriin. Hänet oli sodan jälkeisessä puhdistuskäsittelyssä todettu natsien ”myötäjuoksijaksi” (Mitläufer). Tästä huolimatta Arendt auttoi boikottiin joutuneen Heideggerin kirjojen kustantamista Yhdysvalloissa. Mäkelän ohjauksessa Arendt ei silti ole sokeasti rakastunut, vaan on tarvittaessa kriittinen Heideggeriä kohtaan. Arendt erotti tieteen tunteistaan.

Juutalaisuudestaan huolimatta Arendt esitti kritiikkiä Israelin valtiota kohtaan. TTT:n Hannah ja rakkaus antaa ymmärtää, että israelilaisen käsikirjoituksen pontimena on Arendtin 1963 julkaisema kirja Eichmann in Jerusalem. Arendt seurasi New Yorker –lehden toimittajana Argentiinaan paenneen ja tiedustelupalvelu Mossadin sieltä löytämän natsiteurastajan Adolf Eichmannin (1906-62) oikeudenkäyntiä Jerusalemissa 1961.

Kirja herätti Israelissa raivoisan myrskyn. Arendtin odotettiin innokkaasti tukevan nuorta juutalaisvaltiota. Kaikkea muuta. Arendt piti Israelia valtiona de facto, mutta esitti, että Eichmannin sieppaus ja kuljettaminen Israeliin oli kansainvälisessä oikeudessa laiton teko. Israelin valtiolla ei ollut tuomiovaltaa tapauksessa. Oikeudenkäynti oli Israelin pääministerin David Ben-Gurionin (1886-1973) järjestämä näytösoikeudenkäynti, jolla Israelin mainetta ja legitimiteettiä pyrittiin nostamaan kansainvälisessä mediajulkisuudessa.

Päälle hän latasi teoriansa pahuuden arkipäiväisyydestä. Arendtin mukaan Eichmannia ja hänen kaltaisiaan joukkomurhaajia ei leimaa mielisairaus tai erityinen väkivaltaisuus. Nimenomaan tavanomaisuudesta ja keskinkertaisuudesta johtuva kritiikittömyys ja ajattelemattomuus ajaa ihmisiä hirmutöihin. He vain seuraavat sääntöjä ja määräyksiä. Tavikset luovat uraa kykenemättä kyseenalaistamaan ylhäältä tulevia ohjeita. Näin Eichmann kuulustelupöytäkirjojen mukaan puolusti osallisuuttaan holokaustiin. Hän vain noudatti esimiesten määräyksiä ja loi uraa.

Arendt vieläpä väitti, että Israelin valtio ajautuu ongelmiin. Hän piti sitä keinotekoisena luomuksena. Arabimaiden ympäröimä Israel on tosiasiassa suuri sotilastukikohta, jonka ylläpitämiseen tarvitaan valtava armeija varustelumenoineen. Se kuluttaa henkisiä resursseja, minkä vuoksi vuosisatainen rikas juutalaiskulttuuri alkaa taantua.

Hannah Arendtin arviot ovat osuneet oikeaan. Nyky-Israelissa on ”pikku-Eichmanneja”, jotka ohimennen käyvät teurastamassa palestiinalaisia, kun käsky käy. Raakalaismaisimpia ja poliittisesti äärioikeistolaisimpia ovat entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneet. He ehtivät tottua taviksina elämiseen autoritaarisissa oloissa. Pahuuden arkipäiväisyys ei rajoitu Israeliin. Media kertoo Yhdysvaltain ja Naton miehitysjoukkojen julmuuksista ja joukkomurhista Irakissa ja Afganistanissa. Niitä tekevät tavalliset sotilaat, vaikka Naton tiedottajat yrittävät selittää asioita toisin.

Arendtin arvio asevarustelun kulttuurisesti taannuttavasta vaikutuksesta pitää paikkansa. Israelin tärkein vientituote on aseet. Jerusalem Postin mukaan ennätysvuonna 2010 aseviennin arvo oli 7,2 miljardia dollaria, mikä oli neljänneksi eniten maailmassa. Parhaiten kävivät kaupan kauko-ohjatut Gazassa testatut taistelulennokit. Ne kelpasivat Suomen armeijalle.

Israelin aseet ovat maailman huippua, mutta missä on Israelin taiteen ja tieteen avantgarde? Suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuutta, joka naisillakin on 21 kuukautta? Savyon Liebrechtin käsikirjoitusta voi tulkita niin, että tarkoitus on ollut Arendtin kiusallisen Israel-kritiikin työntäminen naiseuden piikkiin.

Taru Mäkelä on onnistunut tasapainottamaan merkittävän tutkijanaisen eri puolia. Tutkijan etiikkaa pohtivalle Hannah ja rakkaus on oivallinen teos. TTT:n esityksessä näyttelijät taitavat roolinsa, erityisesti Seela Sella. Näyttämöllä nähtiin kunnon dialogia. Monet nuoremman polven ohjaajat ovat yli-innostuneet modernin tietokoneteknologian tuomiin vilkutuksiin ja tehosteisiin. Aikahypyt ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen toimivat jotenkuten, mutta väliaikaa olisi myös voinut käyttää jakajana.
***
Hannah ja rakkaus. Tampereen työväen teatteri. Ohjaus: Taru Mäkelä. Käsikirjoitus: Savyon Liebrecht. Rooleissa: Seela Sella, Elena Leeve, Matti Onnismaa, Kasimir Baltzar.
***
Jorma Mäntylä/Kulttuurivihkot 2/2012

Posted by jmantyla at 23:38 | Comments (0)
<< Suuri vallankaappaus: EVM | Main | Nato-salakuljetus on kansan harhauttamista >>
Comments
There are no comments.
Post a comment