24 July
2013

Tekijänoikeuden paluu 1700-luvulle

Järkeä tekijänoikeuslakiin –kansalaisaloite on saanut vaaditut 50 000 allekirjoitusta ja menee eduskunnan käsittelyyn. Julkaisen siksi vuoden takaisen artikkelini tekijänoikeudesta.


Kansalaisaloite käytännössä laillistaisi piraattikopioinnin. Seuraava artikkeli on julkaistu Kulttuurivihkojen numerossa 4-5/2012:

Tekijänoikeuden paluu 1700-luvulle

Tietoyhteiskunnassa moni asia on julistettu vanhentuneeksi. Romukoppaan ovat joutuneet Maamme-laulu, kansallisuusaate, ammattiliitot, Karl Marx sekä tekijänoikeus. Otetaanpa kerrankin vakavasti piraattien puheet tekijänoikeuden vanhentuneisuudesta. Tosiasiassa piraattien vaatimusten toteuttaminen olisi paluuta menneeseen, jopa 1700-luvulle.

Nykymuotoinen tekijänoikeus syntyi 1800-luvulla industrialismin läpimurron yhteydessä. Kiivaat väittelyt aiheesta koottiin 1886, kun solmittiin Bernin yleissopimus tekijänoikeudesta. Sen mukaan teoksen tekijänoikeus oli voimassa 50 vuotta tekijän kuolemasta. Sopimus on edelleen voimassa, mutta suoja-aika on 70 vuotta.

Tekijänoikeudesta kiisteltiin ankarasti ennen Bernin sopimusta. Teollistuminen Euroopassa oli nopeaa. Maat kilpailivat innovaatioista ja uuden luomisesta päästäkseen edelläkävijän asemaan. Mietittiin miten luovaa työtä kannustetaan, jotta kehitys nopeutuisi.

Vähitellen muotoutui ajatus, että paras kiihoke olisi omistusoikeuden kaltainen yksinoikeus luovan työn tuloksena syntyneeseen teokseen. Selkeästi tämän muotoili liberalistifilosofi John Stuart Mill (1806-1873). Hän esitti tekijänoikeuden perusteluksi, että tietoisuus yksinoikeudesta luotavaan teokseen toimisi kiihokkeena sen luomiseen (Principles of Political Economy 1848).

Ajatus ei ole kaukana samana vuonna ilmestyneestä Kommunistisesta manifestista. Marx ja Engels kirjoittivat miten runoilijoista ja tiedemiehistä oli tullut maksua vastaan työskenteleviä palkkalaisia. He halusivat vapauttaa kulttuurin ja tieteen tekijät alistussuhteesta.

Tekijänoikeuden perusajatus oli ristiriidassa porvarillisen omistusoikeuden kanssa. Siksi osa työnantajista ja kapitalisteista huomautti, että normaalisti kapitalistisessa tuotannossa työn tulokset kuuluvat kapitalistille. Työntekijä saa palkan korvauksena tehdystä työstä, mutta työn tulos on kapitalistin omaisuutta. Tekijänoikeus olisi poikkeus kapitalismin pelisäännöistä.

Luovuus ja innovointi nousivat kuitenkin 1800-luvun teollisessa vallankumouksessa niin keskeiseen asemaan, että lainsäädännöllinen poikkeus hyväksyttiin Bernin sopimuksessa. Lahjakkaiden yksilöiden kannustaminen luovuuteen katsottiin yleisen edun mukaiseksi.

Kun tutustuu tekijänoikeuden syntyhistoriaan, ei voi kuin ihmetellä Vasemmistonuorten tietoyhteiskuntateesejä, joiden mukaan ”...omistusoikeutta on laajennettu painottaen suurpääoman etuja teoksen alkuperäisen tekijän oikeuksien suojaamisen kustannuksella.”

Vanussa on jäänyt huomaamatta tekijänoikeuteen sisältyvä radikaali poikkeus kapitalistisista omistussuhteista. Tämän poikkeuksen työnantajat haluaisivat murtaa vaatiessaan työsuhdetekijänoikeuden siirtämistä työnantajille.

Tekijänoikeusfilosofiaa on moitittu yksipuolisesta ihmiskuvasta. Kiihokkeena luovuuteen on omistusoikeuden kaltainen yksinoikeus teokseen, ikään kuin omistamisen halu olisi luovuuden motiivi.

Tämä kritiikki on ekonomistista. Varmaan on taiteilijoita ja kirjailijoita, joille raha on tuotannon motiivi, mutta tuskinpa he ovat enemmistö. Tekijänoikeuslakien suoma yksinoikeus nimittäin pitää sisällään taloudellisten oikeuksien ohella moraaliset oikeudet eli isyysoikeuden. Niitä ei edes voi myydä. Vain taloudelliset oikeudet voi myydä.

Tekijänoikeuden yli satavuotinen historia osoittaa, että moraaliset oikeudet ovat lahjakkaille ja luoville ihmisille tärkeämpiä kuin taloudelliset oikeudet. Toiminnan motiivina onkin tekijän tietoisuus siitä, että luodessaan uuden ja ainutkertaisen teoksen muilla ei ole oikeutta anastaa ja muunnella sitä. Se on ja pysyy tekijän teoksena. Vain hänellä on oikeus muokata sitä edelleen.

Tekijänoikeus on julistettu vanhentuneeksi väittäen, että kaikki eivät halua omistaa teoksiaan, vaan luovat jakaakseen teoksiaan edelleen. Piraattipuolue vaatii, että yksityinen kopiointi pitäisi sallia ja piraattijahti lopettaa.

Tällainen järjestelmä oli olemassa, nimittäin Neuvostoliitossa ja Kiinassa. Neuvostoliitto ei koskaan liittynyt Bernin sopimukseen, mutta seuraajavaltio Venäjä ratifioi sen 1994 ja Kiina 1992. Sosialismin tekijänoikeudessa jokin meni siis pieleen, ja nyt vahinko yritetään korjata.

Neuvostoliiton tekijänoikeuden epäonnistumisesta on kuvaus Reetaliina Marinin tutkimuksessa Äänitepiratismi 2000-luvun alun Venäjällä. Laiton äänitekopiointi venäläistä musiikkiteollisuutta määrittelevänä ilmiönä (Jyväskylän yliopisto, musiikkitiede 2006).

Sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa tekijänoikeus oli pitkään heikko tai olematon. Vallankumouksen jälkeen jopa kansallistettiin kirjailijoiden ja säveltäjien tuotantoa, kuten Dostojevskin, Gogolin, Pushkinin, Borodinin, Tsaikovskin ja Rimski-Korsakovin teokset. Vuoden 1925 tekijänoikeuslaki takasi suojan vain 25 vuotta julkaisemisesta. Valvonta oli heikkoa, eivätkä tuomioistuimet käytännössä lainkaan noteeranneet tekijänoikeusrikkomuksia. Sensuurin oloissa kopioimisesta tuli laajamittainen kansanhuvi, jota katsottiin läpi sormien. Neuvostoliitto oli piraattiparatiisi, jossa ”copyleft” toimi ennen kuin Richard Stallman edes keksi sen lännessä 1980-luvulla.

On mietitty miksi tekijänoikeus ei ole kotiutunut Venäjälle ja Kiinaan. Ne ovat edelleen luvattoman kopioinnin tyyssijoja. Näissä maissa ihmiskuva, käsitys yksilöstä persoonallisena ja ainutkertaisena oliona on erilainen kuin Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Venäjän ja Kiinan maaorjuudesta juontui kollektiivinen ihmiskuva, jossa yksilö on alisteinen ryhmälle. Tämä ihmiskuva jatkui alkeellisten kommunistihallintojen aikana. Siihen ei ole kuulunut tekijänoikeuden kaltainen yksilönvapaus. Vahvan kollektiivifilosofian oloissa muotoutui pyrkimys luovien ja älyllisten teosten jakamiseen. Kiinassa on erityisesti korostettu perinteistä jakamisen kulttuuria. Luovien yksilöiden velvollisuutena on jakaa tuotoksensa yhteiskunnan kanssa.

Vastaavasti maissa, joissa arvostetaan individualismia enemmän kollektiivisuuden sijaan, on vähemmän piratismia. Yksilölle nähdään oikeus suojata luomansa teokset. Neuvostoliitossa ja Kiinassa tällaista oikeutta ei käsitetty.

Laaja kopioinnin salliminen ei ollut yhteiskunnalle edullista. Kiinassa ja Neuvostoliitossa kopiointikulttuuri johti länsimaiden jäljittelyyn, missä aloite ja etulyöntiasema olivat alkuperäisen läntisen teoksen luojalla. Kopiointi ei ole luovuutta. Siksi Kiina ja Neuvostoliitto jäivät vähitellen jälkeen länsimaista. Heikko tekijänoikeus ei rohkaissut luomaan uutta, kun siitä ei hyötynyt eikä saanut tunnustusta. Toki suurissa maissa oli aina yksilöitä, jotka heikosta tekijänoikeudesta välittämättä innovoivat, mutta yhteiskunnallinen degeneroituminen oli tosiasia.

Kun Kiina ja Venäjä ratifioivat Bernin sopimuksen, ne samalla tunnustivat heikon tekijänoikeuden ja piratismin haitat. Jos mielitään kansainvälisen kehityksen kärkeen, kannattaa antaa luovien yksilöiden teoksille tekijänoikeussuoja.

Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, ei tekijänoikeuskaan. Pahin virhe oli tietokoneohjelmien ottaminen tekijänoikeuden piiriin 1990-luvulla. Kun lakia säädettiin, työnantajamyönteiset it-insinöörit lahjoittivat naiivissa uskossaan tekijänoikeudet työnantajille. Sen piti olla poikkeus, mutta tulikin syöpäkasvain, joka lähettää nyt etäpesäkkeitä työsuhdetekijänoikeuteen. Työnantajat pitävät tietokoneohjelmia ennakkotapauksena, jonka perusteella kaikki luova työ pitäisi muunteluoikeuksin luovuttaa heille. Nokia uhoaa äänekkäimmin ja pitää sitä elektroniikkateollisuuden kilpailukyvyn ehtona.

Yhdysvallat ratifioi Bernin sopimuksen vasta 1989 – siis 102 vuoden harkinnan jälkeen, kun internetin läpimurto oli nähtävissä. Samalla Yhdysvallat halusi tietokoneohjelmat tekijänoikeuden piiriin. Se oletti näin varmistavansa etulyöntiaseman nousevalla it-alalla.

Tekijänoikeuden automaattinen siirtäminen työnantajille on ristiriidassa alkuperäisen idean kanssa. Aiheesta ei ole keskusteltu, ja siksi syöpä on levinnyt 20 vuotta. Tietokoneohjelmointi ei ole sellaista luovaa työtä, että se kuuluisi varsinaiseen tekijänoikeuteen. Se pitäisi siirtää löyhempien patenttilakien piiriin.

Ongelma on myös tekijänoikeuden monopoliluonne. Tuotteen hinta ei määräydy markkinoilla kilpailussa, koska tekijä saa ”... yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin” (TeoL 2§). Kun CD-levyt yleistyvät 1990-luvulla, hinta oli 15-20 euroa eli lähes kaksinkertainen LP-levyyn verrattuna, vaikka tuotanto oli halvempaa. Ahneus kostautui, kun tietokoneisiin tuli 1990-luvun lopulla polttavat CD-asemat. Piraattikopiointi räjähti.

Monopolissa hinta määräytyy poliittisin perustein. Tekijänoikeuden antamasta yksinoikeudesta huolimatta pitäisi kuunnella herkästi myös kuluttajia, jotka lopulta maksavat lystin. Asianajajien teo-bisnes vieraantui maksavasta yleisöstä.

Marinin tutkimuksen mukaan ylivoimaisesti suurin syy Kiinan ja entisen Neuvostoliiton piratismiin on köyhyys. Kun 95% väestöstä ansaitsee 300-500 euroa kuussa, on 15 euron CD-levy mahdoton ostos – mutta euron piraatti kelpaa.

Tekijänoikeuden vanhentuneisuutta julistaa piraattipuolue. Sen sivulla vaaditaan teosten kaupallisen suoja-ajan lyhentämistä enintään 10 vuoteen julkaisusta.

Ovatko he tosissaan? Piraattien paratiisi olisi sekoitus Neuvostoliittoa ja 1700-luvun alun Englantia. Maailman ensimmäinen tekijänoikeuslaki, kuningatar Annan laki vuonna 1710 antoi teokselle sentään 14 vuoden suojan. Piraateille sekin on liikaa.

Elänkö samalla vuosisadalla piraattien kanssa, jotka haikailevat paluusta 1700-luvulle? Väittävät vielä edustavansa modernia ja edistystä.

JORMA MÄNTYLÄ

Posted by jmantyla at 08:43 | Comments (0)
<< Vasemmisto ja uusliberalismi | Main | Kuntapalveluja yksityistetään >>
Comments
There are no comments.
Post a comment